minni minninkäinen

minni the cat43

Täällä elämä jatkuu Minni Minninkäisen tahdissa. Eli yleensä varsin vauhdikkaasti… ;) Ei oikein osata sanoa ikävöikö Minni vanhaa kissaherraamme vaiko ei. Mitä todennäköisemmin ei ehtinyt kiintyä Ottoon niin paljoa, että olisi kovinkaan ikävissään. Päinvastoin, nythän kissaneidistä tuli kertaheitolla koko talon valtiatar. Samalla kissa tuntuu ehkä jopa hieman rauhoittuneen – vai onko tuo vain kuvitelmaa, mene ja tiedä. Mutta ainakin öisin Minni antaa meidän kaikkien olla jo suht rauhassa. Vaan auta armias kun herätyskellon soitua hipsin avaamaan makuuhuoneen oven… sillä samalla sekunnilla pentu on hypännyt sänkyyn ja puskee puskemasta päästyään. Puskee ja kehrää niin että talo tärisee. Iltavillin aikaan Minni on edelleen aikamoinen hurjapää mutta noin muuten, varsin ihana tapaus. Hyppää mielellään syliin nukkumaan ja seuraa kaikkialle.

Eli lienee ihan mahdollista, että hullu-Minnistä kehittyy normaalisti käyttäytyvä kissarouva ;) Tosin, eiköhän tuo liene ollut normaalisti käyttäytyvä kissanpentu koko ajan. Kontrasti vanhaan Otto-kissaan vaan oli niin valtavan suuri. Tytöistä Minnissä on erityisen kivaa se, kun kissa tulee aina eteisaulaan vastaan heidän tullessaan koulusta kotiin. Otto kun ei enää aikoihin jaksanut herätä tullakseen tervehtimään kotiintulijaa… Ikävä vanhaa kissaa meillä toki kaikilla edelleen on, eikä tuo ikävä varmasti mihinkään katoakaan vielä aikoihin. Mutta olo helpottui kummasti saatuamme Oton uurnan perjantaina kotiin ja vietyämme sen lauantaina mökille ღ

minni the cat40

minni the cat42

 

minni the cat41

minni the cat44

minni the cat45

Ja se siitä rauhallisesta kuvaushetkestä… Minnin (isot) korvat olivat kuulevinaan jotain hurjan mielenkiintoista ja taas mentiin :)

Sen verran mennyt viikko veroitti, että niin Asta-messut (damn!), Runebergin päivä kuin laskiaissunnuntaikin menivät miltei huomaamatta ohitse. Eilen mökillä sentään keitettiin kahvit ja syötiin laskiaspullat. Mieli tosin tekee edelleen laskiaispullia joten pitänee tiistaina moiset vielä tehdä. Mutta nyt, leppoisaa sunnuntai-illan jatkoa, ja kiitos vielä kerran kaikista ihanista kommenteistanne ღ

perjantai-illan inspis

femtiofem

Tähän väliin hieman kevyempää aihetta eli perinteinen perjantain sisustusinspis.Lämmin kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseeni kommentoineille ღ Jokaikinen kommentti niin täällä kuin muuallakin on lämmittänyt sydäntäni ja saanut kyyneleet valumaan poskille. Kiitos ღ Haimme Otto-kissamme uurnan tänään kotiin, tuolla se nyt on kissan lempipaikassa takan päällä kunnes käymme huomenna sirottelemassa tuhkat mökkimaisemiin. Jotenkin mieli on heti levollisempi kun rakas taivaskissamme on jälleen kotona, edes jossain muodossa. Tein tänään etäpäivän ja Minni taisi aavistaa, että parempi pitää minulle seuraa – kissanpentu nukkui puolet päivästä olkapäälläni ღ

Mutta nyt takaisin aiheeseen. Tämän asunnon kuvat löysin jo viime vuoden puolella mutta jäi silloin siirtämättä tänne blogiin asti. Parempi siis myöhään… Kuvien koti kun on mielestäni jotenkin ihanan lämminhenkinen – vaikka onkin pinnoiltaan varsin valkoinen. Selkeästi kaipaan tässä hieman alakuloisessa moodissani juurikin sitä lämpöä ja kodikkuutta. Tyynyjä, torkkupeittoja, taljoja, kynttilöitä… Kuvien kodissa minua miellyttää myös tuo keittiön seinä, niin kauniin harmaa ja eläväpintainen.

femtiofem2

femtiofem4

femtiofem3

femtiofem27

femtiofem6

femtiofem5

femtiofem7

femtiofem9

femtiofem10

femtiofem11All photos via 55 kvadrat Mäkleri.

Mutta nyt katselemaan Voicea. Olen niin koko viikon odottanut tätä hetkeä – perjantai-iltaa, hyvää ruokaa ja aivojen nollaamista television äärellä. Hyvää viikonloppua kaikille ღ

 

rakas taivaskissamme

rip otto rakas

En ole lukenut Kaarina Helakisan kirjoittamaa runomuotoista lastenkirjaa Taivaskissa mutta taidanpa haalia tuon kirjan käsiini. Taivaskissa kertoo nimittäin tarinan kissasta, joka päättää etsiä taloonsa isännän. Kirjan viimeiseltä sivulta löytyy tuo ylläolevaan kuvaankin liittämäni runo, joka on koskettanut (ja itkettänyt) minua viime päivinä kovasti. Ja kyllähän nuo lemmikit usein tekevät talosta kodin – ovat aina siellä odottamassa kun isäntäväki tulee kotiin.

Niin oli meidän ihana Otto-kissammekin, lähes 17 ja puolen vuoden ajan ღ Mainitsin jo aiemmin, etten tosiaan edes kunnolla muista aikaa ennen Ottoa. Sen muistan kuinka löysin tuolloin netistä kuvia sinisilmäisistä Pyhä Birmoista eikä siltä tieltä ollut enää paluuta – paitsi tuon oman sinisilmämme kanssa ღ Muistan myös kuinka valitsimme joukosta sen puheliaimman oloisen kaverin, joka päättäväisesti taapersi luoksemme. Ja puhelias tuo herra kieltämättä olikin. Puhelias ja ehkä maailman kiltein kissa. Toisin kuin aiempi kissamme Eppu, joka ystäväni sanoin oli ”muistaakseni vilkas ja varsin temperamenttinen tapaus”. Kissat kuitenkin tulivat alusta pitäen hyvin toimeen keskenään, Eppu hoiti Oton pesemisenkin melko pitkään.

Etsiessäni tänä iltana kuvia Otosta pentuna, löysin monta kuvaa, joissa olivat molemmat kissat. Sen sijaan en onnistunut löytämään yhtään kuvaa Otosta ihan pienenä – Otto kun hankittiin aikana ennen digikameroita eli kuvia on lähdettävä metsästämään perinteisistä valokuva-albumeista. Tässä kuitenkin muutama vanhempi kuva… Voi kuinka minun tuleekaan niin ikävä molempia kissojamme noita kuvia katsellessani ღ

otto the cat8

eppu ja otto

otto the cat7

Kuluvan viikon maanantaina koitti se hetki, jota olimme miehen kanssa työstäneet jo jonkin aikaa. Se hetki kun meidän piti tehdä raskas päätös Otto-herran viimeisestä matkasta. Itse jahkasin silti päätöstä vielä maanantainakin vaikka mies oli jo varannut ajan eläinlääkärille. Onneksi löysin kuitenkin netistä tämän allaolevan tekstin (kirjoittaja tuntematon) sillä tuon luettuani minunkin oli hieman helpompi päästää rakkaasta kissasta irti.

”Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi – minä ymmärrän.
älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin mukavaa aikaa.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä –
älä anna turhaan sydämesi itkeä.”

rip otto the cat

Vaan eipä tuo silti helppo päätös ollut, sillä vielä eläinlääkärilläkin kyselin ja kyseenalaistin – olihan Otto vaikuttanut kyseisenä päivänä pirteämmältä kuin aikoihin. Syönyt hyvällä ruokahalulla ison nokareen oivariinia ja kulkenut ympäri taloa. Mutta kissan silmistä minäkin näin totuuden, niistä oli kadonnut tuo vanhemmissa kuvissa näkyvä silmien sinisyys ja kirkkaus – nyt Oton silmät olivat vain hyvin väsyneet ja sameat. Päätöksen ratkaisi lopulta tytär todeten, että haluaa Oton pääsevän pois mieluummin tässä vaiheessa kuin todella kipeänä. Ja sitähän se suurin rakkaus taitaa olla, luopumista kun on sen aika ღ Niin kipeältä kuin luopuminen tuntuukin ja niin ikävä kuin itselle jääkin. Niinpä mek silittelimme Ottoa viimeiseen asti toivottaen hyvää matkaa Eppu-kissan luo.

Olen viime päivinä huomannut sulkevani silmäni tuon tuosta, muistellen miltä Otto näytti ja miltä sen pehmoinen turkki silittäessä tuntui… Itken ja muistelen. Mies totesi että osaan surra liiankin hyvin – ja niinhän minä osaan. Mutta mielestäni suremisessani on kyse siitä, etten halua unohtaa – ja pelkään unohtavani ellen muistele. Jokainen suree tavallaan, minun tapani on tämä. Lukea kauniita runoja, kuunnella musiikkia, katsella valokuvia, muistella – ja itkeä pillittää. Kiitokset tässä välissä Katille ja Reetalle, olette olleet korvaamaton tuki ja turva viime päivien aikana ღ Onneksi olette samanlaisia ja ymmärrätte.

Vaikka tiedänkin päätöksemme olleen oikea, olen silti myös syyllistänyt itseäni, vatvonut päätöstä, miettinyt onko Otto nyt surullinen tuolla jossain (tässä vaiheessa mies ja tyttäret pyörittelevat mulle aina jo silmiään)… Ainakin kissa taisi haluta valita viimeisen autokyytinsä sillä miehen auto otti ja hajosi kesken Oton viimeistä matkaa ja jouduimme lennosta vaihtamaan minun autooni. Mutta ehkä pikkuhiljaa saan myös sielulleni rauhan asian suhteen – onhan toisella nyt hyvä olla ღ Minulle on myös tärkeää ajatella, että näemmä vielä, niin Epun ja Oton kuin kaikkien läheistemmekin kanssa. Tuon ajatuksen turvin voi olla paljon levollisemmin mielin ja on helpompi itse jatkaa matkaa. Meillä matka jatkuu tuon maatiais-Minnin kanssa. Myös ikävä on varmasti pitkään matkassa mukana, erityisesti näin iltaisin kun Otto ei enää olekaan tuossa mun viereisellä tuolilla nukkumassa. Miten yksi kissa saattoikaan tuoda niin paljon kotoisuutta ja lämpöä! Meidän taivaskissa ღ

”Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
emmekä eroa koskaan.”

Pakko vielä liittää tähän loppuun minua niinikään viime päivinä itkettänyt kappale, Nightwishin Taikatalvi. Muistan vieläkin kuinka kuulin tuon biisin ensimmäistä kertaa Nightwishin keikalla, Marcon laulaessa ja istuessa lavalla yksinään keinutuolissa. Vaikka ihastuin kappaleeseen heti, ei se ole oikeastaan ikinä avautunut minulle kunnolla. Ennenkuin tällä viikolla. Sillä nyt tuossa lauletaan mielestäni meidän vanhasta kissaherrasta ღ jonka tuhkat pääsemme viemään ensi viikonloppuna mökille, kissojemme lempinäyttämölle.

”Lapsistain rakkain tää näyttämö on
Mis kuutamo kujillaan kulkee
Taipunut havu, kesä hoivassa sen
Valkomeren niin aavan
Joka aavekuun siivin
Saapuu mut kotiin noutamaan

Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan”

väsymystä ilmassa

living room with parrot tulips

Lauantai-iltaa, hyvin väsynyttä sellaista. Kuten instatiliäni seuraavat tietävätkin, meillä on täällä yksi hyvin, hyvin väsynyt vanha kissaherra. Ottohan on siis jo 17-vuotias ja viimeiset pari vuotta potenut munuaisten vajaatoimintaa. Tuohon vaivaan liittyen Otto saa aina silloin tällöin epileptisia kohtauksia (joiden vuoksi sitä ei kuulemma enää voida nukuttaa tai rauhoittaa) – usein yöaikaan ja kuka muukaan kuin allekirjoittanut valvoo silloin Oton vieressä. Olen jo tottunut kohtauksiin ja siihen, että hetken kuluttua kissa on jälleen oma itsensä. Silti jokainen kohtaus väsyttää vanhaa kissaa ja itkettää minua. Olemmekin jo pitkään tehneet surutyötä sillä huomioiden kissan korkean iän ja sairauden, ei tätä voi jatkua loputtomiin.

Menneellä viikolla Otto sai jälleen tuollaisen kohtauksen ja on siitä lähtien ollut todella väsynyt. Eilisiltana kissaressu epäonnistui yrittäessään hypätä pöydälle ja loukkasi toisen takatassunsa – tai ainakin ontuu nyt sitä hieman. Lisäksi viime yönä Otto sai jälleen pienen kohtauksen. Niinpä minä valvoin käytännössä koko yön kissaa silitellen ja silmät päästäni itkien. Sillä kyllähän meidän on ajateltava Oton parasta ja osattava luopua kissasta silloin kun sen aika on. Vaikka kuinka haluaisimme toisen vielä luonamme pitää. Otosta on näiden 17 vuoden aikana muodostunut tämän kodin sielu, onhan kissa ollut aina täällä meitä odottamassa töistä ja koulusta kotiin. Otto on pitänyt minulle seuraa iltaöisin television äärellä nukuttuaan ensin alkuillan toisen tyttären sängyssä. Niinikään ei ole sellaista aamua ettei kissa olisi ollut keittiössä odottamassa tuoretta ruokaa. Yksinkertaisesti en kunnolla enää muista aikaa ennen tuota kattia. Enkä haluaisi ajatella aikaa ilman sitä.

Tänään on siis kuljettu treeneissä ja kaupungilla turvonnein silmin ja mieli maassa. Itkettää heti kun ajattelenkin maanantaina edessä olevaa eläinlääkäriä. Ja mitä todennäköisemmin valvon kissan seurana vielä nämä tulevat pari yötä. Voi miksi luopuminen on aina yhtä kamalaa.

parrot tulips4

living room with parrot tulips2

parrot tulips5

parrot tulips3

parrot tulips

Mutta nyt saunaan ja syömään, tosin ruokaa ei kyllä kauheasti tee mieli. Tällaisissa apeissa tunnelmissa tänä viikonloppuna. Onneksi on tuo Minni-kissa komennettavana, saa aina välillä muutakin ajateltavaa. Kaiken lisäksi onnistuin ostamaan Torista meille uudet nojatuolit ja olimme sopineet niiden noudon tietenkin juuri tälle päivälle… mutta niistä lisää myöhemmin.