Tagin arkisto: Åland

Marian pergola

 

Seuraan aina innolla ahvenanmaalaista Miaw INREDNING & DESIGN -blogia. Että se Maria on taitava! Juuri tällaisen pergolan minäkin haluaisin, jos joskus saan oman pihan: rennon linjakasta maalattua puuta, betonia ja terästä. Marian blogin entistä kiehtovammaksi tekee se, että olen itsekin asunut melko samalla alueella Maarianhaminassa kuin hän. Muutaman puun takana aukeaa kalasatama, väylä länsisatamaan ja se aina niin sininen ja aava Ahvenanmeri. Ahvenanmaalainen luontokin on omanlaistaan – jotenkin rehevämpää, villimpää ja matalampaa kuin missään mantereella. Pähkinäpensaita on kaikkialla, samoin kauriita, jotka tekivät talven aikana tuhojaan Mariankin pihalla.

 

 

+ Tuokokuun Avotakassa oli muuten juttu Marian kodista!
+ Kirjoitin postauksen Marian blogista myös viime kesänä.
+ Ahvenanmaalla voi päästä ihmettelemään perinteisempää puutarhaidylliä, esim Norrgårdenin puutarhassa Lemlandissa.

I follow the blog Miaw INREDNING & DESIGN from Åland Islands. Maria’s garden and pergola is just amazing! Exactly what I’d like to have if I’ll own a yard of my own one day. Concrete, black-painted wood and steel. The nature on Åland Island is also unique – somehow much wilder and more flourishing than in Finland.

Kuvat: Maria Westerlund / miaw INREDNING & DESIGN

Lumottua

 

Asuin vuonna 2008 Ahvenanmaalla. Tuon vuoden viimeisenä aamuna menin heti herättyäni kurkistamaan ikkunasta, josko vihdoin olisi satanut lunta. Ja kuinkas ollakaan – maa oli valkoinen. Mutta se ei ollut lunta. Maa ja puut, ruovikot ja rantakivet, katulyhdyt ja jalkakäytävät, ihan kaikki olivat kasvaneet täyteen pieniä rosoisia jääkukkia. Ihan kuin saari olisi ollut lumottu. Jääkukkia ei voinut koskettaa, sillä silloin ne hajosivat helisten hienoksi hileeksi. Kuljin ottamassa valokuvia henkeäni haukkoen niityltä ja rannalta toiselle. Muutamassa päivässä, ilman ja tuulensuunnan muututtua lumous raukesi, ja maa palasi mustaksi, mutta onneksi minulla oli kuvani. Törmättyäni Marimekon Ensilumi-kuosiin tulvahti tämä muistikuva kirkkaana tajuntaani. Hymyilytti.

 

 

In the last morning of the year 2008 I woke up on Åland island where I was living at the time. I was eager to see if there was finally snow on the ground that I had been waiting for so long. And the ground truly was white, but it wasn’t snow. It was millions of small frost flowers that covered the threes, grass, reed beds and beaches. The island was spellbound. I photographed and couldn’t catch my breath while admiring the beauty of the land. After a couple of days due to the change of wind direction and temperature the ground became black again – the spell was unbound. But I had my pictures and the visual memories clear in me. This memory stroke me the other day when I came across with the new fabric Enslumi from Marimekko. It made me smile.

Kuvat: Marimekko (1),  Kotilo/Johanna (2)

Ikävä

 

Niin kauan kuin muistan, olen potenut ikävää. Lapsena olin kroonisesti koti-ikäväinen. Opiskellessani Turussa, ikävöin Ahvenanmaalle, jossa silloinen poikaystäväni asui. Ahvenanmaalla taas ikävöin kotiin Turkuun. Nyt Helsinkiin muutettuani ikävöin, kuinkas muutenkaan, sekä Ahvenanmaalle että Turkuun. Kun täältä muutan, ikävöin epäilemättä tännekin.

Helsingissä asuessani olen ehkä ikävöinyt eniten, mutta hiljalleen, hiljalleen, tämä alkaa tuntua kotoisammalta paikalta. Täällä on myös paljon muita, jotka ovat tulleet muualta ja ehkä ikävöivät hekin kuka minnekin. Tänä syksynä olen koulumatkalla poikennut yhä useammin tutulta reitiltä ja kulkenut yksinäni tuntemattomia katuja. Viimeksi seikkailin Punavuoressa. Tämä on ihan yhtä paljon minun kaupunkini kuin kenen tahansa muun, voisin melkein jo sanoa.

Ihan älytöntähän tämmöinen kaipaaminen on. Mutta minkäs teet. Minussa on aina jokin kohta, johon ikävä tykkää asettua. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin – en ole onneton. Ikävä on kaihoa ja nostalgiaa. Sekin voi voimauttaa. Teippasin eilen makuuhuoneen seinään kortin Guy Friskin Längtan-maalauksesta, johon törmäsin vuosia sitten Ahvenanmaan taidemuseossa. Se muistuttaa kaikista rannoista, joilla olen istunut ikävääni. Meren takana on aina se jokin toinen paikka, jonne voisi lähteä. Siksi meri onkin minulle tärkeä. Siinä on lupaus vapaudesta lähteä. Vaan kun kaikilla rannoilla ei voi samaan aikaan vaeltaa.

 

Ahvenanmaa, Hammarland


Turku, Airisto



Helsinki, Lauttasaari

 

As long as I can remember I’ve been missing somewhere. As a child I suffered from a chronic home-sickness when ever I was away a longer time. When studying in Turku I missed Åland, where my boyfriend of that time lived. Since I moved here to Helsinki I’ve been missing to both Turku and Åland many times.  Slowly this city is beginning to feel like home though. Now I have the courage to take longer turns when coming home from school. I wonder the streets of this city. It begins to feel like my city. It’s totally pointless to always miss somewhere but there’s a soft spot in me where the longing likes to live in. My favourite painting is Längtan by Guy Frisk, because it reminds me of all the shores I’ve satt on and missed to.